Mustelmia, hankaumia, nirhaumia. Lihakset kipeänä, jalkapöytä arkana, iho hellänä. Äherrystä ja puurtamista, sitkeyttä ja periksiantamattomuutta. Ja sitten - se onnistuminen, edistyminen! Se humalluttava tunne joka saa taas jälleen kerran unohtamaan mustelmat ja hiertymät ja siirtymään kohti seuraavaa haastetta. Itsensä voittamisen tunne joka addiktoi lajiin tehokkaammin kuin mikään muu.

Puolitoista vuotta sitten katselin läpi Kansalaisopiston kurssitarjontaa, etsiskellen jotain kivaa ryhmäliikuntaa, ehkä musiikillista kuten vaikka zumbaa, jolla saisi jotain uutta syksyyn. Silmiin osui tankotanssikurssin info. Se toimi kuin sähköisku, tuonne olisi päästävä! Olin lukenut lajista kyllä mutta siihen saakka omalla paikkakunnalla ei ollut ollut mahdollisuutta kokeilla harrastusta. Nyt kun tilaisuus avautui niin eihän sitä voinut missata. Mietin että enemmän harmittaa jos en kokeile, kuin jos kokeilen eikä sitten olekaan omalle tuntuva juttu. Ilmoittauduin mukaan heti kun se oli mahdollista.


Se riemu kun viimein kiipesi niin ylös että pystyi koskettamaan kattoa.

Eräänä syksyisenä lauantaina sitten suuntasin opistolle ensimmäiselle tankotanssitunnille. Mukaan piti varata pieni pyyhe sekä vaatteiksi t-paita tai toppi sekä lyhyet shortsit. Eka tunnilla taisin pitää pyöräilyshortsimittaisia housuja vielä, rullailin vain lahkeita tarpeen mukaan. Tangolla oltiin kolmisin vuorotellen. Harjoiteltiin ihan perusjuttuja, jotain pyörähdyksiä ja yksinkertaisia pitoja ja otteita ja kiipeämistä ylöspäin. Tehdessä ei tuntunut raskaalta vaikka joutuikin toteamaan ettei yläkropassa ollut voimaa nimeksikään ja esimerkiksi kiipeäminen ei ottanut sujuakseen ollenkaan. Silti kun pääsin tunnilta pois kiitin onneani että olin käyttänyt koirat ennen tuntia hyvin pitkällä lenkillä. Pelkästään käsilaukun nostaminen maasta oli tuskaa! Menikin lopulta puolen viikkoa tottumattoman toipua uudesta kehonpainotreenistä. Ja sitten meni vielä monta kuukautta ettei aina lauantain tankotunnin jälkeen ollut lihasarka kolmatta päivää.

En siis ollut mikään luonnonlahjakkuus tässä lajissa. Osa pystyi kiipeilemään tangolla kattoon asti jo muutaman kerran jälkeen, itselläni meni pitkälle syksyyn että jo pelkkä kiipeäminenkin onnistui. Tykkäsin kyllä pyörähdyksistä mutta pidoissa oli tekemistä ja inverttiin (pää alaspäin tangolla) pääseminen ei myöskään ollut helpoin juttu. Silti laji oli heti alusta pitäen tosi koukuttava ja piti otteessaan. En ollut ikinä tehnyt mitään vastaavaa. En ollut mitenkään urheilullinen ihminen. Tällainen oli minulle ihan uutta ja tuntui mahtavalta rikkoa omia rajojaan. Edistys oli hidasta mutta sitä tapahtui kuitenkin aina juuri sen verran että kipinä pysyi yllä. Itsepäinen tahtotila oppia nekin asiat jotka ensialkuun tuntuivat haastavilta. Ja sitten kun joku asia alkoikin sujumaan se itsensä voittamisen tunne oli sitäkin huumaavampi.


Perhosta yrittämässä

Tankotanssi onkin minulle kilpailua itseäni vastaan ja itseni voittamista. Tässä on menty kovasti oman mukavuusalueen ulkopuolelle mutta kumma kyllä, viihdyn siellä. Kannatti lähteä, kannatti uskaltaa kokeilla, koska palo lajia kohtaan syttyi. On upeaa kyetä tekemään ja kehittymään sinänsä melko haastavassa lajissa ja huomata ajan mittaan kuinka lihaskuntokin vahvistuu tehdessä ja pystyy aina haastamaan itseään koko ajan vaativampiin liikkeisiin.


Suljettu skorpioni

Niin, mitenkäs sitten se seksikkyys? Tankotanssi monesti edelleen vähiin vaatteisiin ja strippiklubeihin vaikka harrastusmuotona onkin saanut jo parempaa mainetta ja tullut tunnetummaksi. Tankoilu on hienommalta nimeltään ilma-akrobatiaa pystytangolla ja sen juuret ovat itseasiassa sirkuksessa. Lyhyet shortsit ja toppi tai t-paita, välillä jopa lyhyt urheilutoppi (mitä edemmäs edistytään) ovat tarpeen, ei siksi että se näyttäisi jotenkin hotilta (varsinkaan kun se useinkaan ei näytä) vaan siksi että siellä tangolla pysytään ihon ja tangon välisen kitkan avulla. Pitkät vaatteet päällä ei pitoa synny, eikä tangolla pysytä. Eri asennoissa pitoa tarvitaan niin polvitaipeista, reisistä, kainaloista, kyljistä, vatsasta, kyynärtaipeista. Tankoilu on upeaa ja kaunista katsottavaa kun pitkään harrastanut ja kokenut tankoilija kiipeilee ja pyörähtelee keveän oloisesti ylös ja alas mutta voin vakuuttaa että aloittelevamman meno ei ole yhtään niin huikeaa. Se on enemmänkin ähinää ja mätkähdyksiä ja kummallisia hyljemäisiä liukumisia. Tämä on siis myös laji jossa ei kannata ottaa itseään liian vakavasti saati kuvitella heti kykenevänsä Oona Kiveläismäisiin suorituksiin. Huumori on hyvä kaveri ja sitkeys toinen. Ja toki ajan kanssa ne omatkin moovit siitä vähän hioutuu kun jotain alkaa osaamaan ja kroppa alkaa jaksaa kannatella omaa painoa.


Kaksonen

Tankoilu on hauskaa, erilaista, vaativaa mutta antavaa. Se on auttanut ylittämään omia rajojaan ja löytämään itsestään uutta niin henkisesti kuin fyysisestikin. Vaikka en olekaan tässä mikään luonnonlahjakkuus olen silti todella tykästynyt lajiin ja koen sen omakseni. Pyrin myös saliharjoittelussa huomioimaan tankoharrastuksen niin että ne tukevat toisiaan ja saisin kehitettyä voimaa jota tarvitsen edistyäkseni taas pidoissa ja pyörähdyksissä.